02/15 / torstai 12.11.2015

Haastellaan: todellisuudesta ja sen kieltämisestä

28.11.2013

Ihminen on kumma otus. Uutiset kertovat kohti katastrofiskenaarioita etenevästä ilmastonmuutoksesta. Koko kauheus olisi pysäytettävissä. Miksei sitä tehdä?

Yhteisön kantamat katastrofimielikuvat vaikuttavat kaikkiin riippumatta siitä, liittyvätkö ne menneeseen, nykyiseen vai tulevaan. Minä ja moni aikalaiseni olemme saaneet minuuden rakennusaineksiksi aimo annoksen viime sotien turvattomuutta ja pelkoa, koskaan kokematta itse sotaa. Omat jälkensä jättivät 60-70-luvun lapsuuden uutiset kylmän sodan kauhun tasapainosta ja ydinsodan uhasta. Kuvaan kuuluivat pelottelut lopun ajan merkeillä uskontotunneilla ja rippileirillä. Tunnelma on nyt epämiellyttävästi sama.

Olen puhunut ilmastonmuutoksesta monien ihmisten kanssa. Moni on ahdistunut. Omien lasten ja lastenlasten tulevaisuudesta on huoli. Asiasta ei juuri puhuta, kukin pärjää tavallaan. Teeman esiin nostamalla pilaa tunnelman keskustelussa kuin keskustelussa. Yhteisöllinen käsittely puuttuu.

Primitiiviset puolustuskeinot nousevat suojaksi ahdistusta vastaan, kun uhkan tunne on suuri. Todellisuuden kieltäminen on yksi niistä. Ihminen voi kieltää ajatuksensa, tunteensa ja tekonsa tai vaikka sen, mitä omin silmin näkee. Kieltäminen voi yhdistää ihmisryhmiä pakenemaan joukolla todellisuutta. Poliittisen elämän härskeimmät toimijat hyödyntävät ihmisten pelkoja juuri näin. Kieltäminen on ilmiönä hankala, koska siihen eivät tehoa järkiperäiset selitykset lainkaan. Se, joka kieltää, uskoo mitä haluaa.

Pään voi myös pistää pensaaseen. Se onnistuu pessimistiltä, joka väistää todellisuuden vaatimukset pitämällä tilanteen lopputulosta ennalta selvänä. Se onnistuu myös optimistilta, joka kokee uhkat epärealistisina ja luottaa, että kaikki kääntyy kyllä aina parhain päin. Molemmissa asennoitumisissa on pahassa paikassa vaaransa. Optimisti ei puutu epäkohtiin, koska kykenee selittämään ne sinisilmäisesti parhain päin. Pessimisti ei puutu epäkohtiin, koska ei katso voivansa niihin vaikuttaa.

Mikä sitten olisi realismia? Olisikohan se pessimismin ja optimismin kiikkulaudalla keinumista, jossa kumpaakaan kulmaa todellisuuteen ei menetetä: ei ankaraa realismia, ei lempeää toivoa?

Realismi on kosketusta todellisuuden kanssa sellaisena kuin se todella on. On selvä, ettei kukaan tähän täysin kykene. Vilpitön pyrkimys kohti realismia lienee kuitenkin tärkein. Ja miksi? Koska mitä kauemmas realismista kuljemme, sitä vähemmän meillä on mahdollisuuksia tehdä tulevaisuudesta toiveittemme mukainen. Mutta miten löytää tie toiveikkaaseen realismiin?

Tie todellisuuden kieltämisestä todellisuuden kohtaamiseen kulkee kriisin kautta. Kriisissä entinen tasapaino menetetään ja uutta haetaan. Kriisi järkyttää mielenrauhaa, mutta tuo lopulta uuden tasapainon, jossa uusi tieto on mukana. Oli kyse sitten yksilöistä tai yhteisöistä, vasta kun vaikeat tunteet helpottavat, tulevat järkiperäiset ratkaisut mahdollisiksi. Keinot löytyvät.

Ilmastonmuutoksen hidastaminen edellyttää kriisiin suostumista, ennen kuin katastrofiskenaariot ovat todellisuutta. Yksi avain tähän voisi olla yhteisöllisyys. Ihmiset kykenevät tukemaan toisiaan paitsi todellisuuden kieltämisessä, myös todellisuuden kohtaamisessa, johon yhteisöllinen jakaminen tuo turvaa ja lohtua. Jos hyvin käy, yhteisön kautta myös kaikki tarvittavat näkökulmat todellisuuteen löytyvät. Primitiiviset suojautumiskeinot korvautuvat kypsemmillä. Vahvempi auttaa heikompaa, optimisti pessimistiä - ja toisinpäin. Vähä vähältä tie eteenpäin löytyy.

Sitten lapsuuteni paljon on muuttunut. Nykyään puhutaan enemmän, tabuja on vähemmän. Yhteisöllisyydelle on olemassa uusi globaali forum, internet. Ihmisiä koskeva tieto on lisääntynyt paljon ja tieteen löydöksiä sovelletaan ihmisiin vaikuttamiseen niin markkinoinnin, viestinnän, terveyden edistämisen, johtamisen kuin vaikkapa kriisi- ja katastrofipsykologian alallakin. Tältä pohjalta olisi periaatteessa mahdollista vahvistaa laajojen yhteisöjen kykyä kohdata uhkaavat realiteetit, ja löytää tapoja ottaa ne huomioon omassa toiminnassaan. Kaikki keinot tarvitaan.

Olen kuullut kommentin, että kehityksen suunnan kääntyminen riittävän nopeasti edellyttää ihmettä. Ehkä niin – mutta kerrankos maailmassa on ihmeitä tehty! Vakavasti: vaikeuksien edessä tarvitaan uskoa ja toivoa siihen, että yhdessä kykenemme ihmeisiin. Se antaa voimaa toimia. Se antaa myös voimaa kohdata pelottavakin todellisuus menettämättä kykyä nauttia elämästä tässä ja nyt.

Valkoinen kuningatar sadussa "Liisa Ihmemaassa" kuuluu sanoneen: "Pyrin ajattelemaan ainakin kuutta mahdottomuutta jo ennen aamiaista." Siitä me voisimme ottaa mallia.

Riitta Ylikomi
yhteisöterveyden vastaava psykologi

Kuva YTHS viestintä

Kommentoi

Otsikko:
Viesti:
Nimi:

Lisää uutisia samasta kategoriasta

YTHS uusin silmin